Ei tullut meidän kodista vaaleiden sävyjen eteeristä turvasatamaa vaikka (entinen?) vaaleuden vannoutunut ystävä jotain sen suuntaista suunnittelikin. Tuo tietämätön hölmö olin tietenkin minä, kuvittelin tosiaan, että pieni yksiö, joka toimitti aiemmin taiteilijan työtilan sekä poikamiesboxin virkaa muuntautuisi naisen kosketuksessa muitta mutkitta kodiksi, jossa ei näkyisi silmää häiritseviä vaate- ja paperikasoja, kaikki tavarat olisivat omilla paikoillaan ja sävyt toisiinsa sopivia. Kaikkea sitä haaveileekin.
Todellisuus on toisenlainen. Kasoja on joka puolella, sävyjä löytyy värikartan laidasta toiseen, millään ei oikein ole omaa paikkaa, tai jos olikin, on se unohtunut.
Olen kuitenkin yllättänyt itseni viihtymästä tämän kaaoksen keskellä. Ei ole kenenkään muun kotona näitä rakkaita tavaroita, tuota rakasta ihmistä, eikä tätä fiilistä. Tämä on minun, meidän kotimme, ja se on parempi kuin kellään muulla, vaikka niillä muilla ei olisikaan ainaista tiskivuorta keittiössä ja tavaroita lattialla. Ja mitä sisustukseen tulee, se saakin jäädä vähän puolitiehen ja sekavaksi. Sellaistahan elämäkin on.
Kuvat 1 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti